Pettymyksiä, mutta myös ilon aiheita

Lauantainen tokokoe ei mennyt sitten ihan putkeen. Oikeastaan huonommin ei olisi enää voinut mennäkään. Virittelin hallin pihalla Neroa ja kaikki näytti menevän ihan hyvin. Koira oli kontaktissa ja sillä näytti olevan hyvä vire päällä. Minulla oli täysi luottamus Neron kykyihin ja osaamiseen.
Luoksepäästävyys meni suhteellisen hyvin, vaikka huomasin jo silloin Nerossa jotain ylimääräistä hermostuneisuutta. Tuomari antoi luoksepäästävyydestä 9.
Paikkamakuussa kaikki menikin ihan päin seiniä. Juuri käskyn jälkeen Nero vaan yksinkertaisesti otti ja lähti viereisen bortsunartun pimperoa haistelemaan, hyväntahtoisesti mutta toiveikkaana. Pikkuisen otti aivoon, koska Nero ei ole IKINÄ tehnyt tuota aiemmin. Tuomari keskeytti siis meidän koesuorituksen siihen.
Tuntui kyllä aika pahalta, koska minä tiesin, että Nero osaa kaiken eikä sille olisi ollut vaikeaa saada se ykköstulos. Kuitenkin narttukoiran pimpero oli mielenkiintoisempi ja minä olin tietysti kamalan pettynyt.
Siinä menikin sitten koko lauantai-ilta pohdiskellessa, että mitä aion tehdä tämän koiraharrastuksen kanssa. Heitänkö hanskat tiskiin ja unohdan kaiken maailman kisat ja kokeet. Toinen asia mitä olen vakavasti miettinyt lauantain jälkeen, että sterkkaisinko Neron, että harrastamisesta tulisi helpompaa, kun koiran hormoonit ei heittelisi narttujen juoksujen mukaan. Mihinkään lopulliseen tulokseen en ole vielä tullut.



Sunnuntaina meidän perheen prinsessa eli Dumina vietti 1-vuotissynttäreitään. Vaikea uskoa, että neiti on jo yksivuotias. Ihan pienihän se vielä on.
Tein Duminalle syntymäpäiväkakun riistajauhelihasta ja riisistä. Kuorrutin kakun sitten kermaviilillä ja koristelin kanan rintafileen palasilla. Otin kyllä muutamia valokuviakin synttärisankarista kakkunsa kanssa. Laittelen niitä sitten joskus tänne blogiin. Dumina ja Nero jakoivat sitten synttäriherkun, joten kumpikin koira sai osansa tarjoilusta.


Neron kanssa oli myös agilitytreenit sunnuntaina. Ihan kivasti meni, vaikka lauantainen pettymys tuntuikin vielä jossain takaraivossa. Nero kuitenkin nautti täysin rinnoin agilityn vauhdista.

Eilen eli maanantaina oli sitten vuorossa agiltypalaveri. Odotin innolla, että saisin tietää kesän treenivuorot. Kesävuoro onkin sitten huonoin mahdollinen aika minulle. Maanantaisin klo 17 alkaen. Mitenkähän minä ennätän koskaan treeneihin. En mitenkään. Kaiken lisäksi ryhmässä on 11 koirakkoa ja aikaa on vain 2 tunti ja 15 minuuttia. Minun pitää varmaan jättää agility tauolle kesän ajaksi, koska tuo treeniaika on aika mahdoton järjestää. Jotenkin minulla on hieman pettynyt olotila, taas...

No, kaipa tässä jokin valonpilkahdus taas tulee jossain vaiheessa. Joskus vaan eteen tulee jotain, joka pakottaa tekemään uusia ratkaisuja elämässä. Minä olen kuitenkin siitä onnekas, että minulla on elämässä ihmisiä, jotka muistuttavat minulle yhdestä tärkeästä asiasta. Ja se tärkeä asia on se, että koiran pitää olla ilon lähde omistajalleen. Minä olen alunperin ottanut koirat itselleni vaan kotikoiriksi, ystäviksi ja lenkkikavereiksi. Minun on pidettävä mielessäni, että minulla on kaksi hienoa koiraa, joiden kanssa vietän laatuaikaa ihan arkielämässä. Jos harrastaminen tuntuu joskus ahdistavalta, niin voin jättää harrastukset pois eikä se silti muuta minun ja koirien suhdetta mihinkään. Minä olen koirille edelleen yhtä tärkeä ja koirat on edelleen minulle vähintään yhtä tärkeitä kuin aiemminkin.